maanantai 1. toukokuuta 2017

Kuolevaisuus kannustaa

Viime lokakuusta ja Vantaan maratonista alkoi kuukausien putki, jona minusta on tuntunut että pystyn mihin vaan ja miten vaan.  En saanut väsytettyä itseäni punttisalilla, vaikka kävin siellä välillä omastakin mielestäni liian usein ja nostin painoja järjellä ajatellen liian nopeasti.  Leukoja sain huhtikuun alkuun mennessä jo 12 kpl, vaikka se on mielestäni kohtuutonta 115 kilon painollani ja nollasta aloittaen.

Kävin juoksemassa vain satunnaisesti, mutta silloin kun kävin, juoksu kulki kohtuuttoman kovaa. Itseasiassa, kovempaa kuin koskaan samalla painolla. Mielestäni siinä ei ollut mitään järkeä, enkä ollut edes tehnyt mitään ansaitakseni moista kyytiä.

Muutama viikko sitten tein tässä voittamattomassa olotilassa ja huonolla tekniikalla 170 kiloa tangossa varttikyykkyjä, ja loukkasin niskaani. Siihen päälle jakso, jossa oli paljon töitä, vähän nukkumista ja flunssaista oloa.  Yhtäkkiä olenkin tilassa, että sattuu, lihaksia kolottaa, harjoitus ei uppoa, en jaksa eikä ihan hirveästi edes huvita.

Ja se on tavallaan parasta mitä minulle on kuuteen kuukauteen tapahtunut!

On paljon motivoivampaa rakentaa master-plania kun tajuaa että maailmankaikkeudessa vallitsee edelleen jotkut säännöt, ei voi tehdä ihan mitä tahansa, tehtävää on vielä paljon ja se ei ole helppoa, mutta silti mahdollista.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti