perjantai 10. toukokuuta 2013

I'm BED-man.

// Lihavan ahmimishäiriö eli BED (engl. Binge eating disorder) on syömishäiriö, jonka oireista kärsivä syö suuria määriä ruokaa pakonomaisesti,. Syöminen ei edellytä nälkää, vaan esimerkiksi paha mieli laukaisee ahmimisen halun. Ahmija syö usein yksin, koska suurten määrien syöminen muiden läsnä ollessa hävettää. Ylenmääräisestä syömisestä on seurauksena vaikea lihavuus . Lähde: Wikipedia

Aika riisua taikaviitta päältä. Ihan alasti.

Vaikka täällä blogissa olenkin viimeaikoina  esiintynyt milloin ultrajuoksijana, soutukoneena, maratoorarina ja  iron maninä, on se vain sumuverho. Taikaviitta. Minulla on ahmimishäiriö. On ollut niin kauan kuin muistan, ja on edelleen.

Totuus on, että ennenkaikkea... I'm BED-man.


Kun olin ala-asteikäinen, äitini lähetti minut melko usein hoitamaan kauppa-asioita. Hoidin nämä reissut tunnollisesti. Melko usein, aika-ajoin tai ainakin useammin kuin kerran kuitenkin kävi niin, että ostin salaa 400g palvikinkkua, lauantaimakkaraa, hookoon sinistä tai jotain muuta sen kaltaista pientä "pikku" suolapalaa. Tungin tuon ostokseni suuhuni  himoissani muutamassa hetkessä kotimatkalla. Sitten surin.

Tiedostin, että olin tehnyt ainakin kaksi asiaa väärin. Ensinnäkin olin tehnyt jotain salaa, luvatta. Toiseksi, mikä minä olen. Hirviö, frankenstein, miksi tein sen?  Enkö voi ollenkaan kontrolloida itseäni?

Lapsena en kuitenkaan lihonut, olin laiha poika. Ehkä siksi, että lukioiässä pituuskasvu pysähtyi vasta johonkin  194 cm kohdalle.

Muutin. Menin opiskelemaan yliopistoon. Syömiset olivat nyt ensimmäistä kertaa elämässä vain omasta itsestä kiinni. Jostain syystä homma pysyi hanskassa. Olen jälkikäteen ajatellut, että jotenkin murroksen suuruus peitti sen alleen.

Satunnaisesti BED-man kuitenkin lakkasi uinumasta. Kävelin läheiseen Siwaan juuri ennen sen sulkemisaikaa ja ostin. Söin.

Surin. *tun kelvoton sika.  Mikä se on sellainen olento, joka ei pysty kontrolloimaan edes omia syömisiään.  Se se vasta on turha.

... työelämä sujui kivasti. Rakastuin. Oma yritys. Perhe.

BED-man.  Taikaviitta, se kulki aina kuitenkin mukana

Koko elämäni olen a) syönyt säännöllisesti b) terveellisesti c) riittävästi. Minulla on käynyt sellainen onni, että nämä asiat ovat olleet sekä lapsuusajan perheessä että omassa perheessämme tärkeitä asioita.  Minulle on turha puhua terveellisistä ruokailutottumuksista, tiedän niistä paljon. Toteutankin.

Jos en olisi BED-man, en aivan varmasti olisi ikinä ollut ylipainoinen.

Liikalihavuuteni perustuu vain ja yksinomaan siihen, että jostain syystä satunnaisesti mutta kuitenkin melko usein itsekontrollini pettää syömisen suhteen aivan täydellisesti. Eikä se niin satunnaista ole, eivätkä syytkään ole tuntemattomia. Tiedostan kyllä  usein etukäteen ne kehittyvät ahmimis-tilanteet, ja niihin johtavat syyt. Joskus jopa reagoin, ja tilanne ei toteudu. Joskus en.

Kuten kuvaukseen kuuluu,  kontrolli pettää useimmiten tai kenties aina silloin kun muut eivät ole kotona tai ovat jo menneet nukkumaan // "yksin muilta salassa".

Hieman näitä kohtauksia myöhemmin menen nukkumaan. // "Usein ahminnan päälle vaivutaan uneen. Ahmimisen jälkeen tunnetaan "henkistä krapulaa", masentuneisuutta ja itsensä halveksuntaa".

Jos tätä sattuisi vain harvakseltaan, niin olisi se normaalia. Jokainen ahmii joskus. Mutta, minusta tilaisuus tekee perin säännönmukaisesti varkaan.  // "Varsinainen ahmimishäiriö on kyseessä vasta silloin, kun ahmintaa on vähintään kaksi kertaa viikossa ja kun sitä on jatkunut useita kuukausia."

...  Sitten nykyhetkeen. Olen saanut viime aikoina pidettyä tämän taipumukseni suhteellisen hyvin kurissa. Nyt viime sunnuntaina päätin että  PRKL SENTÄÄN! Minun on pudotettava 5-10 kg painoa ennen ensi kesän puolimatkan ja täysmatkan triathlonia sekä Waarojen ultra-maratonia.

Painoni on junnannut jo puolisen vuotta paikallaan ja päätin, että nyt siihen on tultava muutos. Kolme päivää pysyinkin hienosti suunnitelmassa. Söin säännöllisesti, hyvin, mutten liikaa, kalorivajetta jäi hiukan joka päivä.

Tultiin eiliseen. klo 16:30 näin jääkaapissa nakkipaketin. Tartuin pakettiin, ajattelin että otan sieltä vain yhden nakin. Kavahdin. Joku oli jo nävertänyt paketin kulmaan pienen reiän, sieltä oli ujutettu muutamia nakkeja ulos. Kuka?! Laitoin paketin takaisin jääkaappiin. Ajattelin  "eipä omenas kauas puusta putoa..." ... pelastuin kuitenkin tällä kertaa itse.

Päivä meni puuhakkaasti. Tulin kotiin vasta 23:15. Söin salaattia. 2 minuuttia meni onnellisesti.

Muistin nakkipaketin. Söin sen, hiukan vajaan paketin Popsi Iso-viitosia. Rosvopaistiviipaleita. Pojalla oli ollut myös synttärit.  Pöydällä oli tapahtuman jäljiltä jäänteitä. Söin, söin, rajusti.

Sitten menin nukkumaan.

I'm BED-man.

Ehkäpä minun on syytä muistaa se.  Ehkä minun pitääkin olla tyytyväinen siihen, mitä on viime vuosina tapahtunut - rauhallista painon alenemaa ja kunnon kohenemaa. Nimittäin  // "Tärkein yksittäinen hoitotoimenpide on dieetilläolon lopettaminen ja syömisrytmin säännöllistäminen"


// Kursiivilainaukset www.terveyskirjasto.fi / Lihavan ahmimishäiriö (BED)

9 kommenttia:

  1. Tästä kirjoittaminen oli kyllä minusta vähintäänkin maratonin arvoinen suoritus.Pistipä miettimään omia tottumuksiakin ja kovasti. Kiitos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos!

      Mietin tätä tovin jos toisenkin, kun negatiivisten juttujen kirjoittaminen tuntuu aina vähän siltä, kuin saastuttaisi ympäristöä. Mutta sitten tulin siihen tulokseen, että ehkäpä siitä on silti enempi hyötyä. Kun se on kuitenkin ehkä niin, että ongelmaa on elpompi hallita, silloin kun se on näkyvissä.

      Sitten toisekseen, tavallaan käänteisesti, tämä syömä-asia oli taustalla sille miksi tämä Läskimaija-stoori alkoi, ja on jäänyt viimeaikoina pimentoon. Ja edelleen, se määrittää monia asioita "normaalin elämän" lisäksi näissä jumppaloissa. Mm. tiedostan, että liikuskelu tuottaa olon, jonka aikana syöminen ja muutkin omat tekemiseni tuntuvat olevan enemmän hallinnassa.

      ....kolmanneksi, siinä sattui joku iltapäivälehden tai muun superdieetti "bikinikuntoon"-vouhotus silmiin sopivasti. Ehkä se oli se viimeinen ympäristömyrkky, että tää nyt tuli turskautettua. Ne ärsyttää, koska tunnistan moiset dieetit ainakin itselleni itsetuhon välineiksi.

      Eipä silti, on jo pitkään pitäny tästä aiheesta kirjoittaa.

      Poista
  2. Rohkea kirjoitus. Itselläni ei syömishäiriötä tai paino-ongelmia ole mutta BED on läpeensä tuttu juttu muuten. Vaikea sairaus josta tuskin koskaan voi täysin parantua, on vain erimittaisia hyviä ja huonoja jaksoja. Alkoholisteilla on sikäli helppoa että ihminen voi elämää ilman pisaraakaan viinaa mutta ruokaa tarvitsee jokainen, mitään nollatoleranssia ei siis ole olemassakaan. Jokainen päivä on tasapainoilua mustan ja valkoisen välisellä harmaalla alueella.

    Tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista.

      Ajattelin kirjoitellessa, että saattaa jälkikäteen kaduttaa mutta yllätykseni se on näin jälkikäteenkin vain hyvä asia. Kirjoitellessa tulee hyvin jäsenneltyä asioita ittellekin.

      Se tuossa jäi kuitenkin vähän varjoon, jos ei ihan kokonaankin toteamatta, että liikunta ja sen tuottamat endorfiinit, kohentunut olo, parantunut itseluottamus - kaikki se kokonaisuus, on kyllä erittäin hyvä luomulääke elämänhallintaan. Ei voi kuin suositella, vaikka voi tästäkin yliannostuksen ottaa :)

      Rutkasti tsemppiä sulle lauantain juoksuun!

      Poista
  3. Heipsan, ajauduin sun blogiisi satunnaisen motivaation-etsimis-surffailun tuloksena ja toivon päätyväni vakiolukijaksi. Hatunnosto potenssiin kolmekymmentä! Hyvä sinä! Mahtavaa settiä ja samaistun suhun monessakin asiassa. Itselläkin on prosessi kesken, mutta urheilijuuteen on lahjakkuutta. Nyt on tasannevaihe ja olen päästänyt itseni elämän mukavuuteen, josta riuhtaiseminen vaatisi uudelleenmotivointi-toimenpiteitä pääkopassa. Tsemiä sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moi! Onhan tämä vähän tämmöistä vuoristorataa ja erilaisia vaiheita kuten kuvailit. Itselläni reilu repsahdus tapahtui vielä viimeksi viime viikonloppuna. Ihan puskista iski rajusti :) Ei lähestyvä täydenmatkan triathlonkaan siis aivan täydellistä suojaa takaa - mutta kyllä tämmöiset riittävän lähellä olevat ja konkreettiset päämäärät motivoivat sillä hetkellä kun viime kädessä punnitaan että sortuuko jää vai kestääkö se. Tsemppiä samoin - ja onnittelut tuoreesta 100km pyöräilystäsi, mahtavaa!

      Poista
  4. Kyyneleet valuvat kun luen tämän. Yhä uudestaan.

    Niin tuttua.

    VastaaPoista
  5. Eksyin myös tälle sivustolle etsiessäni googlesta tietoa siitä, mikä mua vaivaa. Pystyn samaistumaan lähes jokaiseen kohtaan, syön, syön ja syön. Hirvittäviä määriä, enkä pysty kontrolloimaan sitä. Varsinkin nyt, kun on ollut masennusta, huomaan tarttuvani mieluummin haarukkaan, kuin pulloon tms. Ja kunnei ole edes ketään, kenelle vois purkaa sitä pahaa oloa, joten yritän myös sitä turruttaa syömisellä... Nyt en kuitenkaan tiedä mitä tän kans pitäis tehdä. Tuntuu, et on lähteny jotenkin täysin lapasesta. Monelle päivälle suunniteltu ruoka EI kestä sitä montaa päivää, syön kerralla paljon ja haen lisää, myöhemmin syön vielä uudelleen ja jälleen paljon...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei! Luin kommettisi ehkä minuuttia myöhemmin kun sen kirjoitit, useaankin kertaan ja mietin että haluaisin sanoa jotain oikein ja hyvin. Se sitten jäi, koska en osannut. En osaa nytkään, mutta sanon nyt kuitenkin pari juttua. Ensinnäkin, luin blogiasi ja kirjoitat hyvin, rohkeasti ja monille tärkeistä asioista. Toisekseen, minusta tuntuu että tärkein juttu tämän syömäjutun kanssa elämisen suhteen on sen tiedostaminen että ahmimistaipumus on olemassa, ja se on osa minua. Oikeastaan, tavallaan ajatellen se on voimavarakin. Sitäpaitsi, ei me ihmiset olla yltäkylläisyydessä eletty kovin pitkään, ja suurin osa ei vieläkään. Liekkö sitten ihme, että tuon syömisen hallinta yltäkylläisessä tilassa ei ole vielä täydelliseksi kehittynyt. Minulla on tapahtunut erittäin iso muutos tässä kesän alusta nykyhetkeen, minusta tuntuu että aineenvaihdunnalleni on tapahtunut jotain. Tunnistan nyt kylläisyystiloja aivan erilailla kuin todella pitkään aikaan. Luulen, että siinä on ollut avain se, että muutoksen alussa pidin kiinni tiuhasti syömätahdista. Minulle ei oikeastaan koskaan kerennyt kehittyä hallitsemattoman voimakas nälkätila. Sitten, kun itsestän jotain on tapahtunut aineenvaihdunnalle isommassa mittakaavassa. Todella iso tuki tälle muutokselle on ollut se, että minulla on yhtä aikaa tulevaisuudessa nykyhetken lisäksi monta haavetta, joiden tavoittelu tukee toisiaan. Ja se ei ole pelkästään, eikä oikeastaan ollenkaan ole painon tai syömisen hallitseminen, varsinainen tavoite on jokin muu mutta se motivoi ja auttaa myös syömisasiassa. Nythän on taas vastikään tullut muuten mielenkiintoisia tutkimustuloksia, mm. sellainen että ihmisen nälkäisyystunne on pienempi liikkumisen jälkeen, kuin ennen sitä. Tämä on jännä juttu, koska se poikii yhden ihan konkreettisen työkalun. Kun ahmimistunne iskee, lähde kävelylle. a) poistut jääkaapin äärestä b) mielesi rauhoittuu ja c) kun palaat elimistösi ja pääsi ei enää tahdokaan niin paljon ja rajatta. Jos tahtoo, lähde uudelle kävelylle. Kiireettä. Tsemppiä ja voimaa!

      Poista