sunnuntai 30. lokakuuta 2011

*tun valittavat penikat!

Henkinen metamorfoosi supersankarista valittavaksi nilviäiseksi ei vaadi ihan hirveästi, ainakaan jos on varustettu luuserin sielulla. Pikkuisen penikkatautia, siitä johtunutta fyysistä saamattomuutta ja siitä johtunetta henkistä saamattomuutta, vähän mässäilyä, stressiä, huonosti nukuttuja öitä ja kokonaispottina seuravaa overall uber lametusta.



Taisin huomata penikoiden kipeytymisen sitten viikko sitten Tukholmassa hyvin rauhallisella lenkillä. Tiedä sitten tuliko se ylirasitus kuitenkin hankittua ja pari viikkoa aiemmin maratonilla vaikka silloin ei mitään tuntunutkaan. Lopullisesti ne ärtyi, kun koitin pari päivää Tukholman lenkkiä myöhemmin juosta kympin vähän kovempaa. Tuntuu, että nämä hommat iskee aina silloin, kun lenkit kulkevat erityisen ihanasti. Lenkkijumalien sielu on Saatanan. Ensin rajatta mannaa, sitten hekuman korkeimmalla hetkellä palkitaan kadotuksen liekeillä.

Ihan vaan ajattelin pikaisesti tänne hyperavaruuteen kirjoittaa maininnan tästä overall lametuksen ja vitutuksen tilasta, kun ne jää helposti sanomatta kun mieluummin kirjoittaa omasta erinomaisuudestaan.

sunnuntai 23. lokakuuta 2011

Amsterdamin maraton

Vuoden päähaave onnistui! Läpäisin ensimmäisen maratonini Amsterdamissa. Jaksoin juosten koko matkan ja voimia riitti kunnon loppukiriinkin.

Huhtikuussa Berliinin puolimaratonilla asetin painorajaksi maraton-osallistumiselle 120 kiloa. Kilojen karistus suunnittellusti ei kuitenkaan toteutunut: paino jämähti kesän jälkeen tasolle 126-128kg, vaikka en varsinaisesti mitään mässäys-feastejä harjoittanutkaan. Painoa oli siis reissussa mukana likimain saman verran kuin Berliinissäkin. Ehkä kilo-pari vähemmän.

Reissuun lähdettiin kuitenkin saman porukan kanssa kuin viime keväänä Berliinin puolimaralle. Lensimme Helsingistä KLM:n siivin Amsterdamiin perjantai-aamulla. Perjantai ja lauantai menivät tiukassa viimeistelyssä ja taistelukentän vivahteiden analyysissa sekä mentaalipsyykkauksessa. Kuvassa tankkausjuoma Screaming 'O'


Parin päivän herkistelyn jälkeen lähtö tapahtui sunnuntaiaamuna 09:30 stadionilta, jossa pidettiin vuoden 1928 kesäolympialaiset. Ilmoittautuneitakin oli melkein kuin olympialaisissa: 81 eri kansallisuutta. Yhteensä 35000 juoksijaa lähti matkaan - josta noin kolmasosa maratonmatkalle.



Keli oli likimain täydellinen. Aamulla noin kymmenen astetta, josta se kohosi lähtöpaikalle siirtymisen aikana varmaankin jo 13-15 asteeseen ja edelleen kisan aikana muutamia asteita.

Tulimme stadionille vain parikymmentä minuuttia ennen lähtöä, joten Bajamaja-käynnin jälkeen löysin itseni stadionille kiemurtelevan tiiviin juoksijajonon perästä. Kenialaiset ja muu kärkiryhmä juoksi jo stadionilta ulos, ennenkuin me häntäpäässä pääsimme sisään ja lähtöviivalle johtavalle ratakierrokselle. Tunnelma stadionin sisällä oli kuin mehiläispesässä. Porukkaa oli kuin pipoa, myös katsomossa.


Viimein pääsin minäkin yli lähtöviivan ja hyvin pian joukko harveni sen verran, että pystyi siirtymään juoksuaskeliin. Parisataa metriä juostuani huomasin kiusallisen oireen: ihonmyötäiset kompressioshortsit valuivat alas vyötäröltä ja kohti pyllynposkia. Ja taas pian parin sadan metrin päästä sain jälleen olla kiskomassa housuja ylös. Juuri kun ajattelin, että juostaan sitten uljaasti persposket paljaana, olin ilmeisesti generoinut sen verran hikeä, että housut liimautuvat kiinni.

Edeltävällä viikolla olin koittanut keksiä kaikenlaisia mahdollisia panikoitumiskeinoja. Niinpä olin saanut päähäni, että suurin ongelmakohta ja sudenkuoppa on epäonnistua nestetankkauksessa ensimmäisten kahden tunnin aikana. Senpä takia ajattelin, että koska olen muutenkin läski, voin ottaa ihan hyvin selkään vielä pari kiloa lisää.
Juomareppuni maratonilla, Camelbak Fairfax 1.5l
Camelbakin Fairfax-juomareppu osoittautuikin erinomaiseksi ostokseksi. Se oli minulla selässäni nyt ensimmäistä kertaa, eikä esimerkiksi hiertänyt kertakaikkiaan ollenkaan. Eikä lisäpainokaan tuntunut merkittävältä taakalta. Repun kanssa saatoin ohittaa ensimmäiset juomapisteet kaikessa rauhassa vauhtia muuttamatta. Luulen, että sillä ja tasaisella juomisella oli oikeasti iso merkitys. Tyhjensin repun 1.5 litraa varsin hiilihydraatti ja suolapitoista urheilujuomaa ennen 20km kohtaa, jossa kohtasin hymyilevän maraton-tiimini, joka oli monivivahteisten seikkailujen jälkeen voittanut vastoinkäymiset ja odotti hymyssäsuin. Tiimi otti kamelin selästä.

Kävin vielä moikkaamassa Bajamajaa oikein antaumuksella, ja näin matka jatkui yhteensä varmaan vielä kilon kevyempänä (tai vajaa kolme, jos vertaa alun juomakuormaan.)

Seuraavalla huoltopisteellä, joka tuli vastaan n. 22km kohdalla söin muistaakseni viisi banaaninpuolikasta ja join kaksin käsin vettä. Tämän jälkeen lähdin kiristämään vauhtia. Vauhtia löytyikin lisää, ja erityisesti nimeäni suorastaan kiljuva sambatyttöryhmä siivitti minut hurjaan lentoon. Lento tyssäsi kuitenkin johonkin n. 32 km päätteille, josta seuraavat 8km kamppailin kramppeja vastaan. Tuntui, että millä tahansa askeleella jalka voi pettää kerrasta alta. Eikä tunnelmaa auttanut se, että jokapuolella ympärillä kanssajuoksijoille tuntui käyvän juuri niin. Kaikkiaan kuitenkin jälkimmäinen puolikas meni kovempaa kuin ensimmäinen: ajat olivat 2:27 ja 2:21.

Liimauduin iloluonteisen kahden brittitytön ja pojan ryhmän perään ja se oli varmaankin eräänlainen pelastus. He olivat niin hyvällä tuulella, vaikka heilläkin selvästi koivet kramppailivat, että jotenkin sain uskoteltua itselleni että ei tässä sen kummemmasta ole kyse. Noin 40km kohdalla päätin, että stadionille tultua juoksen aivan urku auki loppumatkan.

Ja loppukirin myös tein. Oheisessa videotodisteessa Läskimaija on ulkokurvista esiin sikoutuvua kaikkien ohi juokseva ISO höllyvä mustanpuhuva ihramöykky. Elämäni parhaita hetkiä. » video. Aika maalissa 4:49:32.

Tämä ei jää tähän!

// 126.9 kg - seuraavaksi motivaatiota juoksuihin kumpuan Rautaveden puolimaratonista 5.11.

maanantai 10. lokakuuta 2011

Kynnen irtoaminen voi kestää jopa 36 päivää

Olisi voinut jäädä tämäkin kiinnostava tieto saamatta ilman juoksuharrastusta!

Juoksin 4.9, eli 36 päivää sitten Varalan puolimaran numeroa liian pienillä lenkkareilla. Pottuvarpaan kynsi oli heti juoksun jälkeen musta, mutta irtosi vasta nyt.

Jos olet aloitteleva lenkkeilijä, ja haluat kokea saman - esimerkiksi kirjoittaaksesi siitä blogiisi - kannattaa siis valita erityisesti pidemmille lenkeille lenkkarit jotka sopii napakasti jalkaan! :)

torstai 6. lokakuuta 2011

Yli 125kg maratoonareita - onko heitä?

Olen googlannut useina iltoina, ja tunnustetaan nyt että työpäivinäkin, etsien vertaisryhmää muista oikeasti painavista, ylipainoisista, isokokoisista, painollisesti haasteellisista tai sanoseihanmiten haluat - *tun läskeistä maratoonareista. Kun Amsterdamiin on enää kymmenisen päivää aikaa, olisi kiva löytää materiaalia jonka ympärille rakentaa omille ajatuksille, odotuksille ja tavoitteille jonkinlainen viitekehys.

Olen löytänyt lähinnä kolme eri muodoissa toistuvaa tarinaa:

1) "Kuinka muutuin yli 120-kiloisesta lortista maratoonariksi"
2) Sumopainija läpäisi maratonin maailman raskaimpana
3) "Hauska baarivedonlyönti johti elämänmuutokseen".

Olenko yksin? Olenko vitsi? Huhuu, onko muita painavia juoksijoita?!!!!!

Löysin kuvan ruokalautasestani noin 1.5 vuoden takaa.



* Edit: 1) Ex-obese man to race in national triathlon, 2) One man's 120 pound journey.

sunnuntai 2. lokakuuta 2011

Juoksutaksilla Pirkan hölkkään 2.10.2011

Kello soi aamulla 06.45. Käytin koiran pihalla ja pienellä kävelylenkillä. En ole koskaan, ihan oikeasti koskaan, nähnyt niin kaunista auringonnousua. Aurinko tuntui kuin vetävän usvaverhon peittoa pois, paljastaen hiljalleen kauniin joka aistiin tunkeutuvan syksyisen uuden päivän.


Aamiaiseksi söin jotain todella outoa. Eilisiltana keittämiäni punajuuria. Tykkään punajuurista ja koska olen sitoutunut hörhöilemään - tieteen nimessä - löytäessäni edes etäisesti uskottavaa ravinneainehöpötystä (Punajuuresta valmistetun mehun juominen parantaa selvästi kestävyyttä), niin minkäs teet. Lisäksi join puolisen litraa mustikkasoppaa ja tuoremehua.

Tilasin taksin lähtöpaikalle siirtymistä varten. Osin siksi, että niin sain nukkua hieman pidempään ja toisaalta siksi että ajatus juoksutaksista oli hykerryttävä :) Taksikuskeille ominaiseen tyyliin kuljettaja sulatti yllättävän kevyesti sen, että joku on on päättänyt käyttää sunnuntaiaamun ja aamupäivän juoksemalla Valkeakoskelta 33 kilometriä Tampereelle. Eikä hän yllättynyt siitäkään, että paikalla oli noin parituhatta muutakin juoksijaa. Myös meidät reilulla ylinopeudella ohittanut puolalaisauto seisoi parkkipaikalla.

Koko hölkkätapahtuma henkii hyvää mieltä, lähdöstä alkaen.


Keli oli mitä parhain. Raskaimmaksi osoittautuvat ne osuudet, jossa juostiin tiiviihkössä letkassa kapeaa polkua. Raskasta se on ehkä siksi, että ei voi vapaasti päättää omaa juoksunopeuttaan. Hölkkäseurani on kuitenkin aivan parasta, hyvää mieltä levittävää ettei siinä jaksa paljon surkutella. Ja kun taukopaikalla saa aivan jumalaista mustikkasoppaa, suolakurkkuja ja tiesvaikkamitä niin mikäs siinä on juostessa.


Pysähdyimme reilusti joka taukopaikalla. Maaliin saavuin ajassa 4h19min. Ihan sopiva loppukirmaisu ennen kahden viikon päästä vastaan tulevaa Amsterdam- loppumonsteria.