sunnuntai 31. elokuuta 2014

Tampere maraton 30.8.2014

// Johdon tiivistelmä: "Satakymmenenkiloinen keski-iässä liikuntaharrastuksensa aloittanut henkilö juoksi maratonin alle neljään tuntiin" - Ime siitä, Google!
 
Syvälle mielen juurakoihin on nimittäin imeytynyt omat sekä Googlesta kaivetut epäluulot kilojen lamauttavasta vaikutuksesta. Ovat ne hiljalleen hälventyneet ja osin kadonneetkin.  Kuitenkin juuri ennen Tampere-maratonia mm. törmäsin tietoon, että kilpamaratoonari painaa  56.2kg  ja laskuriin,  joka kertoo kuinka tolkuton määrä energiaa kilojen liikuttamiseksi pitää tuottaa. On tuhat ja yksi keinoa horjuttaa uskoa itseensä.

Juoksuvyön löydät täältä
Ilmoittauduin Tampere-maratoniin siksi, että salainen haaveeni on ollut niistää noilla epäluuloilla nenää.

Lauantaina herätessäni edellisten päivien hiilaritankkauksen aiheuttama vetämätön pöhö oli kadonnut. Tilalla oli jonkinlainen outo päättäväisyys. Startti oli vasta 12:15, joten ei ollut normaalia kiirettä mihinkään. Söin rauhassa parit kananmunat, ananas-mango-smoothien ja banaanin. Kurlasin ne alas jo perinteeksi muodostuneella punajuurimehulla. Puin päälleni Nikander.fi:sta testattavaksi saamani Fitletic-juoksuvyön eli tarkemmin Buffalo Sotilaan taisteluvyön. Kumosin kurkusta alas mahtiannoksen kofeiinia.  Keskittynyt mieli ja lannevyö.

Tunsin itseni intiaaniksi.

Vaistot johdattivat pysäköimään Pyynikin minigolf-radan viereen. Löysinkin heti parkkipaikan ja kerkesin ajoissa lähtöpaikalle, Ratinan sillan alle, vaikka hainkin kahdesti vainua pensaasta.

Tepastelin ylväästi muiden juoksijoiden joukkoon. Aikaa oli hyvin. Niinpä tein kuten toiset, heilauttelin huolettomasti käsiäni ja otinpa muutamia juoksuaskeleitakin. Yhtäkkiä huomasin, että kaikilla muilla oli numerolapuissaan yksi numero enemmän. Hornan kekäleet!

"Joo, maratonin lähtö on Stadionilta, tästä lähtee vain kymppi." Olin stadionilla viisitoista minuuttia ennen starttia, mutta ehdin käydä kolmesti vessassa.

Jänikset olivat iloisia.

Ennen starttia kiihkomielisimmät 98 % osanottajista lämmitteli.

Joukot alkoivat ryhmittyä lähtöä varten. Sijoittauduin "< 04:00" merkatun pupun perään.

*BANG!* Tai *WHISSLL*!" - en muista. Lähtö sujui hyvin, eikä minkäänlaista ruuhkaa  muodostunut. Juoksentelin jäniksen perässä muutaman kilometrin. Tuntui kuitenkin paremmalta idealta säädellä vauhtia lievissä ylä- ja alamäissä oman mielen mukaan, joten erkaannuin jäniksestä ja päätin sen sijaan vain seurata sykettä. Juoksisin max. 150-sykkeellä, ainakin jos ei jänis ohita.

Juoksu tuntui kepeältä. Reitti oli mahtava, ja entuudestaan tuttu. Tiesin mitä on tulossa. Yhtäkkiä huomasin että vauhti pysyi. Näin mentiin 30 kilometritä, 31, 32, 33, 34, 35. Vihdoin odottamani hyytymä tuli. Taistelin sitä vastaan pari kilometriä, mutta sitten huomasin ettei mikään oikeastaan ollutkaan muuttunut. Kiihdytin uudelleen vauhtia ja kaikki sujui hyvin.  // reitti, sykkeet, jne. tarkemmin ovat Endomondossa

Kilometri ennen maalia näin Jasonin tyttäreineen. Mahtava olo. Vielä pieni mäki, ja sitten urku auki ja kohti stadionia. // video Facebookissa

03:50:41. Vanha ennätys parani noin 40 minuuttia.
Painoin seuraavana aamuna 110.1 kg. 

torstai 28. elokuuta 2014

Olen Buffalo Sotilas

Aina kun olen valinnut musiikkia lenkkikorvaan,  olen miettinyt,  että pitäisi vähän surffata näitä musiikkiasioita. Mitähän tästä on tiedemies tutkinut ja todennut?

DIY Buffalo Soldier Kit
No nyt meni Tampere Maratonin soittolista  uusiksi. En aio luukuttaa Five Finger Death Punchia enkä muuta rajua örriä. Olen Biisoni, olen rennonletkeä Buffalo Sotilas.

Tiedetään! Musiikki parantaa suorituskykyä kestävyysurheilussa, vähentää rasituksentunnetta ja saa jaksamaan pidempään:

Music in the exercise domain: a review and synthesis   (Int Rev Sport Exerc Psychol. Mar 2012; 5(1): 44–66.)
"During repetitive, endurance-type activities, self-selected, motivational and stimulative music has been shown to enhance affect, reduce ratings of perceived exertion, improve energy efficiency and lead to increased work output."

Mutta seuravaa asiaa en tiennyt.  Olen vain luukuttanut PUMP-IT-UP! "I'll slap you so fuckin' hard, It'll feel like you kissed a freight train" -tyyppistä musiikkia päästäkseni kauas ja kovaa.  Väärin! 

Rennonletkeä, helppo, mukava hidastempoinen musiikki alentaa sykettä, vähentää rasituksen tunnetta ja tekee liikkumisesta helpompaa. Raju, nopea musiikki kiihdyttää sydämeniskuja epäluonnollisen korkealle ja tekee juoksusta taistelun.


"The slower, softer music, which had about 100 beats per minute, led to reduced heart rates during exercise, increased endurance and a perception that their workout wasn’t as hard. The participants also reported that workouts were easier, and that soft music helped them to relax." // Physical Mag, Muscle Mozart or Metallica

Haluatko lisää? Näitä tutkimuksia  löytyy läjäpäin.

- Effects of types and intensities of background music on treadmill endurance. (Pubmed, Department of Physical Education and Dance, University of Tennessee.) "The three treatments were: loud, fast, exciting, popular music (Type A); soft, slow, easy-listening, popular music (Type B); and no music (control)

The peak HR and the HR in the minute preceding max were higher with Type B music. Time to exhaustion was longer during the Type B music treatment than during the control treatment. RPE was lower for Type B music than control during moderate work. This study provided some support for the hypothesis that soft, slow music reduces physiological and psychological arousal during submaximal exercise and increases endurance performance."


Tästä (Carry-over effects of music in an isometric muscular endurance task.) ja tästä (Scientific America, The Psychology of Effective Workout Music ), jne.

Reggaessa on n. 60-100 iskua minuutissa. Ensi lauantaina Tampere Maratonilla soi Bob Marley - Best of.


"Buffalo soldier troddin' through the land, wo-ho-ooh!
Said he wanna ran, then you wanna hand,
Troddin' through the land, yea-hea, yea-ea." 
// Bob Marley, Buffalo Soldier Lyrics //  

// ps. ja näin sitten kävi Tampere maratonilla. 


maanantai 25. elokuuta 2014

Aikamatkustajan käsikirja: ancient art of luovuttaminen

Palautuminen puolentoista viikon takaisesta Nastolan täysmatkasta on sujunut hyvin. Sain viime viikolla juoksentelut hyvään käyntiin. Ilmoittauduin ensi lauantaina juostavaan Tampere maratoniin.

Ajattelin parantaa maratonennätystäni 20 minuuttia. Klikkaan Spotifystä soittolistan, ehkä tämän, ja annan mennä.  On hengennostatuksen aika.

Olen valmis ja halukas epäonnistumaan tavoitteessani.

En lähde nyt enkä koskaan antamaan kaikkeani. Joku voi niin tehdä, ja niistä syntyvät ne eeppisimmät tarinat.  Mutta minä en.  Varsinainen matka taittuu erillisten liikuntatapahtumien välillä, arkena, kunkin treenin yhteydessä.  Sille annan kaikkeni. En tarvitse tiettyä maratonaikaa tai muuta todistetta. Haluan mutten tarvitse.

Siksi olen oikeastaan ylpeä niistä kerroista, kun olen tietoisesti keskeyttänyt tai luopunut jonkin tavoiteajan tavoittelusta.

Nykyhetkestä tarkasteltuna en luultavasti tule ikinä saavuttamaan maksimaalista tulosta kuntooni nähden minkään yksittäisen tapahtuman yhteydessä. Ei eeppisiä taisteluita voitettuna, ei maaliviivalle raahautumisia  huojuen, kaatuen ja ryömien. Ei sankaritarinaa. Tulen aina olemaan ahdistusta juoksufoorumin syövereitä myöten  levittävä numeronlapun raiskaaja.

Mitä tämä kerettiläisyys on? Missä on Sisu? 

Sisu voitaisiin määritellä ”voimaksi, jolla yritetään mahdottomia, mutta ei epätoivoisesti taistellen eikä sokeasti purren”. Sisu ei ole ”desperadomieltä” eivätkä sille ole ominaista ”hysteeriseen järkkymykseen” pohjautuvat tehokkaat äkki-iskut. ”Näistä epäterveistä energian tiivistymistä sisu eroaa elämänuskalluksensa ja voitontoivonsa puolesta" //  Sisu - Wikipedia

Nykyhetkeä enemmän minua kiinnostaa tieteiselokuvamainen aikamatka  fysiikan rajojen muuttuessa.  Mitä voin tehdä huomenna, mitä voin tehdä vuoden päästä kymmenen kiloa kevyempänä ja kovemmassa kunnossa. Se, mikä vielä pari vuotta sitten oli mahdotonta ja vuosi sitten äärimmäistä, on nyt ulottuvilla. 

Pitää uskaltaa, mutta tärkeintä on joskus luopua, jotta pääsen kokemaan miltä tuntuu juosta ensi vuonna.

keskiviikko 20. elokuuta 2014

Triathlon täysmatka Nastolassa 16.8.2014

Virheä, oranssi,  kuusi, yhdeksän, keltainen, kaksi, neljä! Osaan tämän. Ohjastan värien, numeroiden ja geometristen kuvioiden vyöryä välinpitämättömän tottuneesti. Mistä tuo tuli! Tuo sininen suunnikas ei tule mahtumaan läpi yhdeksikön silmukasta. Ehkä sittenkin! Kampean valtavaa ratasta vasemmalle, se kääntyy majesteettisen hitaasti. Survon magneettivuon säätöpoljinta hidastaakseni  neliön vauhtia. Liian suuri massa, liian kovaa, ja aivan liian myöhään. Välähdys. Ärsyttävä tuttu summeri. KÄLÄKÄNG KÄLÄKÄNG. Osui, rajulla voimalla. Ysi vääntyi, taipui irvokkaasti ja asettui numeron kolme muotoon.  Heräsin 03:15.   Game over.

Epilässä tien yli horjui humalainen mies. Housut nilkoissa. Toivottavasti oli kivaa. Hain  Jasonin kotoaan 04:00.  Huomenta! Ihan kuin viime vuonna. Tuntui vähän aikamatkalta.  Matka taittuu. Liian nopeasti. Aapiskukon kohdalla pimeyden rikkoo oksettavan kirkas oranssi välähdys. Lasku tulee perässä. Perillä 05:50. Kirjekuori infopaikalta, numerolaput ja tarrat. Jason oli jo purkanut auton valmiiksi. Kiitos! Hakaneulat unohtui. Jason haki. Kiitos! Lappu kiinni SPIBelttiin.

Naurettava pumppu. Miksi ostin sen. Pumppaa pumppaa, mutta ei sinne mitään mene. Meneekö? Jasonkin pumppaa. Kuuntelen rengasta. Suhisee se! Menikö? Ehkä sittenkin. Painemittari soutaa kahden ja kymmenen baarin väliä. Taitaa tulla takaisin aina sen verran kuin menikin.   Ostakaa ihmiset kunnon pumppu, älkää tuollaista pientä rutkua. Oho. Kaikki ovat jo rannassa. Katselevat kauas järvelle. Yritän sanoa kahdelle päälle jotain, mutta ei ne ole enää täällä. Mieli kelluu jo.


Vettä vasemmassa linssissä. Mitä mä täällä teen? Järvi on tyyni. Ihme homma, nyt on elokuu, mutta on tällaista. Aika jännä, eilen kuitenkin satoi.  Oho, joku kutittelee minua jalkapohjista. Parrakas mies. Ei se haittaa. Miten niin parrakas? Mistä tiedät. Tämä on  kiva reitti, kolme kierrosta, kullakin kolme selvää osuutta. Ei tunnu loputtomalta. Joku kutittelee taas. Ime poijun kylkeä! Oho, pohja näkyy! 


Warrior, this rifle! Fishmaster!   Tapsa ja Jasoni. Peukku ylös. Hamster, the dentist! Viimeinen kierros. Hard porn, Steven Seagull! Laita nyt vauhtia. Potki kunnolla. Älä sakkaa. Kädet eteen yhteentoista ja yhteen. Vedä, oikeaa linjaa.  Horjuttaakohan.  Horjuttaa. Mehua. Sekamehua. Jaa, pikkusen horjuttaa. Uinti meni hienosti,  ne sanoo. Niskassa komeat hiertymät.


Lasit pois, märkäpuku pois, lasit päähän, kypärä päähän. Endomondo päälle. Vanha E7 vikuroi. Ei käynnisty. Jasoni ja Tapsa auttaa.   Aivot herää. Vedessä on vähän koomassa tai horroksessa. Jokainen hetki on, mutta ei ole. Puolitoista tuntia siinä meni, kokonainen elokuva. Ihan kiva, tapahtumiakin oli - mutta mitä oikein tapahtui.  Jaa niin, The Expendables.  Pyörä taluttaen lankulle. Jalat kenkien päälle ja liikkeelle. Sujahtivat jalkaan, en kaadu. Eka mäki ei enää ole niin jyrkkä kuin ensimmäisellä kerralla.


Pyörä kulkee kivasti. Nastolasta on vajaat 20 kilometriä alamäkeä  varsinaisen neljästi kierrettävän 37km kierroksen alkuun. Se sen tekee. Yllätys, en osaa panna pulloa takaisin pehvan takana olevaan pullotelineeseen. Ekaa kerta käytössä, tietty! Pysähdyn ja opettelen liikerataa pari kertaa.  Energiageelit hiertävät reisiin, veri valuu. Ovat liian takana. Pyörä rullaa melko vaivatta, mutta  ei kovaa. Keskari nousee hiljalleen.  Eka kierros, Jasoni tutulla paikallaan. Huutaa kuulumiset, huikkaan "tää on kivaa".

Toinen kierros, Tapsa nojailee pyörään. Käännyn huoltopisteelle. Pullo lipeää sormistani ja lentää tielle. Olkoot. En käänny. Olisi pitänyt. En selviä. Sitten tulee Tapsa: "otatko täyden pullon?" Se oli jotenkin pongannut tilanteen ja kerennyt jo hakea minulle huollosta uuden pullon. Nyt se polkee tuossa rinnalla. Se puolisen tuntia kun Tapsa tuli peesissä ja rinnalla. Yleensä tässä vaiheessa, kun satanen on täynnä, alkaa väsyttää. Nyt voimat vain latautuivat. Risteys, Tapsa jatkaa kotiin 200km, minä poljen kohti juoksuvaihtoa. Tulee vielä kunnon sadekuuro, mutta se piristää vain. Söin 17 geeliä. Nam. 180km, 6h15min.

Vaihto on nopea, vain pari minuuttia, ei ollut tarkoitus.  Kysyn järjestäjältä: "onko tässä tarkoitus vielä juosta maratoni?" Kuulemma.  Lähden perinteiseen tapaan  liian kovaa, mutta sitten päätän että sykeraja on 145. Kävelen jyrkimmät mäet.

Ensimmäinen kierros ohi. Jasoni seisoo tuossa. Juomareppu selässä.  Juoksee mukana 32 kilometriä, tarjoilee suolatabletteja, geelejä,GU-chompseja ja hyviä juttuja. Onpas tää hauskaa. Sanon, että yleensä tässä tulee synkkiä henkisiä pimeyden  korpitaipaleita, mutta nyt tämä on yhtä juhlaa.

Toistakymmentä tuntia kestävyysliikuntaa, kaikki ovat ystäviä, ystävät ovat kaikki.

12:49:04. Pitkä, hyvä uni.

// kuvat: Jason ja Tapsa.

perjantai 15. elokuuta 2014

Fat is just fuel for adventure

// I have used the  Endomondo Sportstracker since 2009.  The Endomondo blog made an interview of my journey so far. Here is the story: Jussi’s Road to Ironman – Toughing it out for Doomsday.

The Endomondo blog post is probably a good overview of these last five or so years. It is the regular "from a 330 lbs (150kg) coach potato to an ironman" -story.  But it does miss something that has been really important to me.

I forgot to mention the source of my obvious superpowers.

These days everyone thinks: "Fat is bad", "You have ruined your life",  "Better luck next time". The cure seems to be: "How to lose 10kg, fast!" As if you were carrying anthrax, or something.  If you constantly think about your weight, shape and looks, these whispers do not really help.

I used to think: "Why the %#&! am I even trying to run? I weigh atleast 80 kg more than an average runner", and soon after thinking it, I stopped.

Suddenly one night, when I took my dog out for a walk, a piece of space debris, glowing green, appeared from the horizont and hit my forehead. Apparently, from planet Krypton, because my mind changed instantly.

- I carry 80kg more than an average runner, but I still can move. Flap that extra weight on a Skinny Athlete, and he'll collapse. After this idea bounced around in my head for a few minutes, I started imaging myself almost as a superman.

I got so carried away, that I designed a t-shirt.



And that part of the story is true.  Fat is a super power.

Here is the proof:

- They say: "If you start moving, your joints will be explode!" Ha ha! They might break, if you were the Skinny Athlete. But you aren't. You have carried those extra weights for years already. Your joints have become extra tough, because they had to. Your legs are strong.

-  With every step you take, you benefit in ways someone with normal weight can only imagine. Your fitness soars up amazingly faster, because of the extra kilos you carry. Simultaneously, when you move, you drop off some of this extra weight to make it even easier. This combination is super rewarding.

- Should you think your current fitness level sucks? It might, but so what? This only means that you have so much potential left.  The more your current fitness sucks, the easier it is to raise it. Enjoy!

You have lived to this day and gathered a few extra kilos. Lucky bastard!

Once you have unlocked these super powers, you are bound for adventure. No surprise, you  have the resources built in for that too. Each kilogram of fat contains approximately 7200 calories (3265 per pound).

Since I realized this, I have loved every moment on the way down.

Fat is just fuel for adventure.

lauantai 9. elokuuta 2014

Levollisin mielin Nastolan täysmatkalle

Ensi viikon lauantaina 16.8  on siis edessä 3,8 km uintia, 180km pyöräilyä ja maraton.

Nautinnollista mäkitreeniä Furkapassilla viime viikolla.
Mietin että mikä erottaa tämän vuoden tunnelmat kahdesta ensimmäisestä kerrasta, kun osallistuin  Nastolassa triathlonin täysmatkalle. Ero on se että minua ei  jännitä se,  jaksanko eikä mikään muukaan. Kerroilla yksi ja kaksi jännitti jaksamisen lisäksi aivan kaikki.

Treenaaminen Yodan ohjaamana on ollut kivaa, monipuolisen vaihtelevaa ja vähintään riittävää. triVa-yhteistreenit Venla Koivulan johdolla ovat myös tuoneet aivan uutta intoa.

Kunto on parempi kuin koskaan. Koko vuosi on sujunut ilman rasitusvammatakapakkeja. Edessä on kuitenkin minimissäänkin 12-13 tunnin urakka. Ei helppo nakki. Varmaankin lähden liikkeelle hiukan reippaampaa vauhtia  kuin aiemmin. Tarkoitus on kuitenkin nauttia joka hetkestä. Mikä parasta, edellytykset ovat sille mitä parhaimmat: Jason lupautui mukaan huoltajaksi.

Kyllä nyt ihan samalla lailla voi yksi, kaksi tai useampia asioita mennä pieleen. Ja aivan hyvin voivat voimat ehtyä kesken  matkan. Mutta nyt tuntuu siltä, että "entä sitten?"  Lähden nautiskelemaan Nastolaan ja mahdolliset vastoinkäymiset ovat osa nautintoa.