torstai 29. elokuuta 2013

Triathlon täysmatka Nastolassa 2013: Shrek oppii elämästä

// Triathlon täysmatka (uinti 3.8km, pyöräily 180km, maraton)  Nastolassa 24.8.2013

Kylmä vesi lorisi niskaani, kun  kännykkä vavahti puupenkillä ja ryhtyi soittamaan innokasta piipitystään 03:17.  Neljä minuuttia aiemmin olin kävellyt suihkuun.  Nyt tarvitsi herätä vain riittävästi että muistan lukea muistilapun: 1) viisi pulloa jääkaapista laukkuun 2) laukut autoon 3) pyörä 4) lenkkarit jalkaan.

Olin ajoissa. Käännyin pois pihatieltä ja väänsin autoradiota isommalle. Vitsi, Black Ninja! Optimaalista herätysmusaa!  Herätys!  Mulla on jalassa sandaalit - ei 4) lenkkarit jalkaan.

Kun lähdin uudelleen liikkeelle, musta ninja oli kadonnut kuin ääniaalto aamuiseen troposfääriin. Ääniaallon nopeus on muuten 343 metriä sekunnissa, kun ilman lämpötila on 20-celsiusastetta.  Seitsemässä asteessa aalto etenee vain 335.7 metriä sekunnissa.  En saanut sitä silti kiinni, mutta Jasonin hain kotoaan vain pari minuuttia sovittua myöhemmin, klo 03:47. Jason, jolla oli edellisellä työviikolla ollut vähäuninen päivystysviikko, seisoi jo pihalla iloisen ja reippaan näköisenä reppu selässään.  Rankasta viikosta huolimatta hän oli tarjoutunut mukaan huoltomieheksi ja kisaturistiksi.

Kurvasimme ABC Nastolan pihaan 06:41. Auki 07-24:00. Pitäkääpä tunkkinne! Se on nyt sitten koko reissu pilalla. Täydet 40 tuntia olen pidättäytynyt kahvista maksimoidakseni kofeiinin myönteiset vaikutukset henkiselle ja fyysiselle kestävyydelle. Ja tässä se nyt on. Täällä ei ole mitään nähtävää, mennään kotiin!

Holy Grail
Niska kyyryssä hain kuitenkin valkoisen kirjekuoren kilpailunumeroineen. 167. Palasimme autolle, jossa yhtäkkiä muistin Asmon tekstiviestin, joka päättyi: "...nyt ostamaan aamuksi murukahvia." KAHVIA!!! Näpytin tärisevin käsin Asmolle tekstarin: "Jos kahvia on, täällä on juojia!" Vain muutamia minuutteja myöhemmin kävelimme portaat Asmon kisa-kämppään ja takerruimme kahviin.  Kiitos! Tämä oli jotain käsittämätöntä, jes, tästä se lähtee!

... ja tähän päättyy todellisuus.

Kello on 06:57. Sinulla on kumipuku päällä. Siinä ei ole hihoja, eikä jalkateriä.  Seisot vedessä katse kumarassa, päässäsi liian tiukka punainen ilmapallo. Nilkkojasi kylmää.

Vesi on 16-asteista. Näkökenttäsi punertuu sylkesi punajuuresta. Olet hieronut sylkeäsi Predator Flex-uimalasiesi linsseihin, jotteivat ne huurtuisi. Ne näyttävät samanlaisilta kuin Kaislikossa Suhisee -sarjan mäyrällä. Sinä et kuitenkaan ole mäyrä. Sinä olet Shrek.


Paria minuuttia aiemmin olimme tulleet rantaan Jasonin kanssa ja tavanneet Hannen, Nooran ja Jannen.  Asmo oli myös jo kerennyt paikalle. Pian pongasin myös mystisen Keesimiehen.  Hannen kanssa pääsimme salamavalojen säihkeeseen ja upeaan kaverikuvaan.  Tunnelma oli jännittynyt, mutta leppoinen. Oli hyvä olla siinä porukalla. Triathlonistit astuivat veteen, me neljä jättäydyimme takariviin.  Väittäisin, että meillä muilla alkoivat jutut muuttua totisemmiksi mutta Keesi, kuvassa kameraan päin, vain rentoutui H-hetken lähestyessä.


Aika tuli, ja kärki lähti kauhomaan kohti vähenevää usvaa. Pyllähdin kellumaan selälleni, ja totuttelin hetken veteen. Asmo, Keesi ja Hanne saivat heti hyvästä uintirytmistä kiinni.  Lähdin liukumaan rauhallista tahtia ja asettauduin jonkun vanaveteen.

Yhtäkkiä tämä henkioppaaksi valitsemani tuntematon uimari kuitenkin sai jonkinlaisen ahaa-elämyksen, kääntyi 90-asetta ja lähti melomaan vasemmalle aivan väärään suuntaan. Kiristin vauhtia saadakseni seuraavan reittioppaan kiinni. Pian sain ensimmäisen näkökontaktin myös vastarannan poijuun ja kääntymäkohtaan. Aloin uida enemmän omaa  rauhallista tahtiani. Uin ensimmäisen kierroksen harvassa parvessa. Vesi alkoi hiljalleen tuntua omalta, ja uinti kevyeltä.

Toisen kierroksen puolessa välissä pongasin Keesin uimassa vasemmalla puolellani. Hän se tosiaan oli siinä. Peukku pystyssä. Onnistuin pidättämään naurua, enkä tukehtunut.

Uinti tuntui edelleen kivalta ja keveni entisestään. Aloin liukua syvemmällä ja pidempään.  Kuin uppotukki. Kädet saavat pyöriä itsestään oman tahtonsa mukaan. Keuhkot kasvavat ja muuttuvat kiduksiksi.

Kun nousin vedestä, Forerunner 310XT -urheilukellon mukaan n. 1h25 minuuttia uinnin aloittamisen jälkeen, syksyinen aamu-usva oli haihtunut.

Oli tullut kesä.

Rantaan astellessa huimasi vähemmän, kuin viime vuonna mutta pää ja sen sisältämät ajatukset eivät olleet sen selvempiä.

Tajusin kuitenkin Jasonin olevan siinä, Nooran ja Jannenkin. Otin kupin juomaa ja lähdin kävelemään kohti pyörävaihtoa. Sanoin Jasonille muistaakseni että "Mää en kyllä lähde tässä kohtaa juoksemaan".

En tajua miten se on mahdollista, mutta järjestäjän ajanoton mukaan minulla meni vaihtoon tallustamiseen, märkäpuvunriisuntabalettiin, pyöräilykenkien pukemiseen, Spi-beltin päälle nikkarointiin, kypärän päähänlaittoon, energiageelin syömiseen ja Jasonin kanssa rupatteluun vain tasan neljä minuuttia.

Ajan on jotenkin täytynyt vääristyä. Tai ehkä tämä oli nyt  minun Black Ninja -hetkeni.


Eroosio ei ollut muuttanut pyöräosuuden alun mäkeä loivemmaksi kuin viimevuonna. Edelleen se pysäytti vauhdin liki kaatumispisteeseen. Sitten se kuitenkin loppui ja pyöräily alkoi sujua. Myötätuuli siivitti vauhtia, ja ensimmäisen kierroksen päätteeksi yllätyin iloisesti kun keskinopeus oli ilman sen kummempaa ähellystä vajaat 31 km /h.

Keesimies tuli takaa kovaa vauhtia, ja nousi rinnalle. Juteltiin siinä kuulumiset, kehuttiin myötätuulta, kunnes sitten sanoin Keesille "että alahan jo mennä siitä!"

Keesi nosti kätensä miekaksi ja huusi - tai niin kuulin: "Then let me fall among brave. In battle i shall die" - ja katosi horisonttiin.

Toisella kierroksella aloin jo selvemmin erottaa, missä oli myötätuulta ja missä vastaista.  Sen huomaa siitä, että vastatuulessa kuola valuu sieraimiin, ei leualle.

Aloin kuitenkin salaa miettiä, että noinkohan voisin oikeasti ottaa ja koittaa pusertaa itsestäni kaiken irti pyöräilyosuudella.  Laskin, että jos saisin pidetyksi keskinopeuden vajaassa 30.5 km /h:ssa 180 km lenkin päätteeksi, siihen kuluisi n. 5h 55 miuuttia. 

Jos juoksisin maratonin ennätysaikaani, kerkeäisin maaliin liki 12 tunnissa!  Ehkä, jos jostain vielä puristaisin maagiset pari minuuttia pois, voisin jotenkin saada jopa 11h alkuisen tuloksen.

Harhaista hourailua. Todellisuudessa vauhtini oli jo alkanut selvästi hidastua. Kuin merkiksi siitä, että pieni reality-check on paikallaan, loppuajalla haaveiluni keskeytti eturenkaan sihahdus ja jurnutus.

Tyhjä. Rullasin tien sivuun, soitin Jasonille ja kysyin voitko tulla apuun. "Totta kai."

Pian paljaiden vainioiden yli jo kantautuikin Saabin turbon kiimainen vinkuna. Jason kiskoi renkaan paljain käsin pois vanteelta, vaihtoi sisäkumin ja laittoi etupyörän takaisin paikalleen. Jos Ferrarin varikkoväki olisi nähnyt tämän, olisi kysyntää.

Unohdin kerettiläisen suunnitelmani tolkuttomasta vauhdinpidosta ja jatkoin sellaista vauhtia mitä arvelin jaksavani pyöräilyosuuden loppuun asti. Se oli pelastus, nimittäin tälläkin nopeudella 140 kilometrin pyöräilyn jälkeen jotain tapahtui ja voimat alkoivat viimeisellä kumpuilevalla vastatuuliosuudella huventua.

Kun tulin viimeisen kerran Kuivannon risteykseen olin vähän tokkurassa. Heräsin siihen, että juomahuoltopisteeltä huusivat mies ja nainen suoraa kurkkua "auto", "Auto", "AUTOOOOOO!!!". Painoin molemmat jarrut pohjaan. Aivan eturenkaani edestä vilahti punainen Toyota. Saan kyllä kiittää noita huoltopisteen ihmisiä siitä, että luut ovat nyt ehjänä ja henki kulkee.

Mitä olisi urheilutapahtuma ilman near death experienceä! 


Kun pääsin juoksuvaihtoon, oli todella kuuma. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Uskallan väittää, että lämpötila oli kuumimmillaan vajaat 25-astetta.

Sain kahvikupin käteeni ja Jason sanoi: "Munkkia ei ollut, mutta porkkana- punajuurileivoksia kylläkin."

Repikää siitä! Lähdin juoksemaan Berserk-moodissa, suorastaan kaikki ensimmäiset n. 1.5km kilometriä. Sitten huomasin, että sykkeet karkasivat ylämäissä aivan taivaisin.

Jos ihmisellä on päällään  25-kiloinen ihraviitta, ei häntä ole tälloin tarkoitettu kulkemaan helteessä.

Olisin ehkä jaksanut juosta vielä yhden ylämäen, kaksi tai kolme. Mutten kaikkia, tai edes useimpia.

Kävelin rauhassa ylämäet, ja juoksentelin pääosin alamäet ja tasaiset.  Vaikein kohta tuli kierroksella 3/5, jossain ehkä 18 km kohdalla ja se jatkui jonkin aikaa. Meno alkoi tuntua puurtamiselta. Saakelin kuuma. Hitto, miksi juuri nyt pitää juosta. Oikeesti?!

Ehdotin useammallekin ohi menneelle ja vastaantulijalle ajatuksen: Hei, mitä jos mennään tuonne metsän viileään sammalikkoon nyt maate ja odottamaan auringonlaskua. Juostaan maaliin sitten illan viileydessä.  Eivät prkl kukaan tarttuneet ehdotukseeni, enkä sitten yksin lähtenyt sitä toteuttamaan.

Siinä ihan vaikeimmalla hetkellä ensin  Ironman-Kauramoottori kilisti kelloaan ja kannusti eteenpäin. Sitten rinnalle juoksi Juri Haverinen, joka puhkui energiaa. Hän kannusti vimmatusti kaikkien triathlonistien lisäksi myös yleisöä. Menin siinä Jurin kanssa jonkin matkaa, juteltiin ja moraali nousi  sieltä jostain vajoamasta entistä korkeammalle.


Välillä pohkeet vähän kramppailivat, mutta missään kohtaa ei tuntunut siltä että tämä voisi jäädä kesken.

Siinä viimeisen kolmen tunnin aikana se kiteytyi kristalliksi: se mitä täältä vien kotiin mukanani, se ei ole joku loppuaika.

Odotin jokaista kohtaamista Hannen, Asmon ja Keesin kanssa. Onneksi kierroksia oli viisi ja kohtaaminen tapahtui molempiin suuntiin. Huoltopisteillä, edessä, takana, joka puolella - kaikkialla ihmiset hymyilevät, kannustavat ja auttavat toisiaan.

Kuin sellainen suojaava lasikupu, jonka voi kuvitella Mars-kolonnin ympärille. Sellainen, joka pitää sisällään niitä ilmassa leijuvia  aineettomia hiukkasia jotka tekevät elämästä elämisen arvoisen.

Jos tämän tunnelman, iloisten ja positiivisten ihmisten kohtaamisen ja mielten yhteenliimautumisen kokemus sitä vaatii, niin kyllä. Tulen täysmatkalle joka vuosi.

Tänä vuonna matkasin 7 minuuttia pidempään kuin viimeksi. 13:20:32

Viimeksi opin jotain ehkä lähinnä itsestäni. Tällä kertaa opin jotain enemmän. Sanan sille voi jokainen valita itse.



16 kommenttia:

  1. Upea raportti! Kiitos tästä, ja vielä noista ikimuistoisista hetkistä Pajulahdessa.

    Hienoa että myös Holy Grail oli päässyt kameran tallentamaksi. =)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samoin, kiitos. On ollu hieno elää tätä vuotta vähän niinku samassa veneessä, toivottavasti ens vuodelle löytyy joku yhteinen kohde! :)

      Poista
  2. Jos siulta unehtu lenkkarit joita piti palata lähtiessä hakemaan, niin miultahan unehtu etupyörä oven pieleen :D

    Mutta, kyllä miehestä lähtee!! Vahva, kestävä, sitkeä, sisukas, periksiantamaton...Höystettynä tuolla tampereen seudun huumorilla niin huhhahhei! Kyllä lähtee!!! Sanattomaksi vetää..

    Huikee raportti, upee kisa, loistava suoritus, mieletön saavutus: ONNEA KAKSINKERTAISELLE TERÄSMIEHELLE!!!!! Olet täyttä terästä! ( ja semmonen pitäs painattaa siulle pipoon ja paitaan!)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itte oot teräs! ...ja eihän se haittaa jos unohdetaan puolet tavaroista kotio, mukaan tulleista saa hyvällä säkällä rakennettua yhren toimivan varustekokonaisuuden. Voidaan mennä vuorotellen. Tosin, en oo varma onko sun jalka 50. :D

      Poista
  3. Kun katoaa toiseen ulottuvuuteen, aikakäsite vääristyy eikä tuo loppuaika tietenkään mitenkään määritä matkaasi. Nämä reissut mitataan muilla tavoin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin saattaa tosiaan käydä... meinaan vaan, että se vinkkaamasi UltraVasan kyllä houkuttaa :)

      Poista
  4. Loistava raportti! :D Kiitos tästä ja onnittelut hienosta suorituksesta!! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, toivottaast päästään tulevaisuudessa morjestaan tuolla Nastolan juoksuosuudella :)

      Poista
  5. Hieno rapsa, hieno kisa ja uskomaton teräsmies!
    Hurrrrjasti onnea, aivan mieletön suoritus!!! Jessss!!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Oli kyllä oiva opintoretki, ens vuonna uudestaan !:)

      Poista
  6. Voi mahtavaa, onnea! Rapsa oli huikea, pystyi eläytymään :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nastolassa on kyllä aivan oma tunnelmansa, ehdottomasti kokemisen arvoinen. *hint hint!* :)

      Poista
  7. Onnea! Hieno suoritus!!

    VastaaPoista
  8. Paaaaljon onnea, hieno suoritus ja mahtava raportti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Saatoin itteni äsken ajantasall parin viime viikon endomondo-tapahtumien ja sun blogisi kanssa: on edenny tuo sun juoksentelu silleen, että on kyllä ihan mainio malliesimerkki siitä miten se juoksukunto kehittyy kun johdonmukaisesti reenaa.

      Poista