Törmäsin tuohon, kun koitin etsiskellä vertaisryhmää muista kokomaratonista haaveilevista läskilorteista.
" Jos BMI:si on yli 30, jatka vielä leppoisampaa harjoittelua ja pudota painoasi. Kävelyhölkkä on turvallista nivelille, vasta kun ylipainoa on korkeintaan 10-15 kiloa ja lihaskuntosi on hyvä" ... "Kävelyhölkkää voi kokeilla, kun kävely ja/tai vesijuoksuharrastus on ollut säännöllistä vähintään 2-5 kuukauden ajan". www.keventajat.fi/hyvinvointi/liikunta/kavelysta-holkaksi.
Haistakaapa masentajat paska! Miksei voisi kokeilla ihan koska haluaa. Suosittelen rohkeasti kokeilemaan miltä tuntuu, mistä tykkää ja mikä motivoi. Itse olin juoksua aloitellessani BMI n. 37 ja edelleen reilusti yli 30. Juoksukilometreja on takana nyt vajaa 1700 kpl, enkä ole kuollut.
Juoksin varalan puolimaran 4.9. Se oli tavallaan hyvin mielenkiintoinen kokemus. Tarkoitus oli ottaa ihan rauhallisen PK-sykelenkin kannalta. Erityisesti koska maha oli vahvasti ruikulilla edeltäneen vuorokauden.
Jotenkin kuitenkin innostuin kun juoksu tuntui kivalta ja silleen.
Se oli valetta. Viimeiset 3km olivat muistorikkaat, vaikkakin raskaat ja vailla muistoja yksityiskohdista. Tai ei oikeastaan edes raskaat, vaan tuntui niinkuin olisin käskyttänyt elävän kuolleen raajoja. Mihinkään ei oikeastaan varsinaisesti sattunut, mutta en tuntenut mitään, nähnyt mitään tai kuullut mitään. Sen panin merkille, että joku nainen vietiin ambulanssiin. Ikäänkuin hermosto olisi jotenkin romahtanut alta pois ja jäljelle jäi vain zombi-ruumis.
Kun katsoin viimeisissä ylämäissä sykemittaria, se oli jämähtänyt ~200 hujakoille. Enkä mennyt kovaa, edes omalla läskimaija-mittapuullani. Aiemmat syke-enarit on noin 175-180, ja olin aivan varma että tuollaisiin 200-lukemiin voisin "päästä" ainoastaan infarktia edeltävässä rytmihäiriössä.
Googlettamalla ilmeiseksi osatekijäksi mahtisykkeelle selvisi nestehukka. Veren määrä voi laskea muutamiakin prosentteja, joka taas johtaa siihen että sydän joutuu hakkaamaan vastaavasti tiheämpään jakaakseen riittävästi happea.
Sen lisäksi, että mahataudin jälkeen ei kannata hirveesti huhkia opin toisenkin asian.
Pari viikkoa aiemmin olin hommannut upeat uudet juoksukengät Asicsin Gel Kinsei neloset aiempien Kinsei kolmosten tilalle. Neitimäisesti ajattelin että nyt mahtuu numeroa pienenmätki kuin viimeksi, kun laihtuessa jalan koko on himpun pienennyt. Tuumin näin salaa siksikin, että kengistä saa siten jonkun gramman painoa pois. Ne sopivatkin hienosti jalkaan pikkuperuslenkeillä - mutta jossain 10km jälkeen ne jäivät pieneksi. Internetistä opin taas jälkikäteen, että pitkiä lenkkejä varten kengässä tulee olla 1.5cm ylimääräistä, koska jalan lihakset yms. antaa myöten siten että jalka kasvaa pituutta. Toisekseen, kannattaisi juosta ainakin ajallisesti pitkä yksi tai pari lenkkiä ennen varsinaista koitosta. Tämän muistamista vahvistamassa on nyt yksi musta pottuvarvas.
Seuraavaksi sama uusiksi Tampereen puolimarassa 25.9, mutta ehkä nyt oikeasti niillä pk-sykkeillä.
// ~ 126.5 kg
" Jos BMI:si on yli 30, jatka vielä leppoisampaa harjoittelua ja pudota painoasi. Kävelyhölkkä on turvallista nivelille, vasta kun ylipainoa on korkeintaan 10-15 kiloa ja lihaskuntosi on hyvä" ... "Kävelyhölkkää voi kokeilla, kun kävely ja/tai vesijuoksuharrastus on ollut säännöllistä vähintään 2-5 kuukauden ajan". www.keventajat.fi/hyvinvointi/liikunta/kavelysta-holkaksi.
Haistakaapa masentajat paska! Miksei voisi kokeilla ihan koska haluaa. Suosittelen rohkeasti kokeilemaan miltä tuntuu, mistä tykkää ja mikä motivoi. Itse olin juoksua aloitellessani BMI n. 37 ja edelleen reilusti yli 30. Juoksukilometreja on takana nyt vajaa 1700 kpl, enkä ole kuollut.
Juoksin varalan puolimaran 4.9. Se oli tavallaan hyvin mielenkiintoinen kokemus. Tarkoitus oli ottaa ihan rauhallisen PK-sykelenkin kannalta. Erityisesti koska maha oli vahvasti ruikulilla edeltäneen vuorokauden.
Jotenkin kuitenkin innostuin kun juoksu tuntui kivalta ja silleen.
Se oli valetta. Viimeiset 3km olivat muistorikkaat, vaikkakin raskaat ja vailla muistoja yksityiskohdista. Tai ei oikeastaan edes raskaat, vaan tuntui niinkuin olisin käskyttänyt elävän kuolleen raajoja. Mihinkään ei oikeastaan varsinaisesti sattunut, mutta en tuntenut mitään, nähnyt mitään tai kuullut mitään. Sen panin merkille, että joku nainen vietiin ambulanssiin. Ikäänkuin hermosto olisi jotenkin romahtanut alta pois ja jäljelle jäi vain zombi-ruumis.
Kun katsoin viimeisissä ylämäissä sykemittaria, se oli jämähtänyt ~200 hujakoille. Enkä mennyt kovaa, edes omalla läskimaija-mittapuullani. Aiemmat syke-enarit on noin 175-180, ja olin aivan varma että tuollaisiin 200-lukemiin voisin "päästä" ainoastaan infarktia edeltävässä rytmihäiriössä.
Googlettamalla ilmeiseksi osatekijäksi mahtisykkeelle selvisi nestehukka. Veren määrä voi laskea muutamiakin prosentteja, joka taas johtaa siihen että sydän joutuu hakkaamaan vastaavasti tiheämpään jakaakseen riittävästi happea.
Sen lisäksi, että mahataudin jälkeen ei kannata hirveesti huhkia opin toisenkin asian.
Pari viikkoa aiemmin olin hommannut upeat uudet juoksukengät Asicsin Gel Kinsei neloset aiempien Kinsei kolmosten tilalle. Neitimäisesti ajattelin että nyt mahtuu numeroa pienenmätki kuin viimeksi, kun laihtuessa jalan koko on himpun pienennyt. Tuumin näin salaa siksikin, että kengistä saa siten jonkun gramman painoa pois. Ne sopivatkin hienosti jalkaan pikkuperuslenkeillä - mutta jossain 10km jälkeen ne jäivät pieneksi. Internetistä opin taas jälkikäteen, että pitkiä lenkkejä varten kengässä tulee olla 1.5cm ylimääräistä, koska jalan lihakset yms. antaa myöten siten että jalka kasvaa pituutta. Toisekseen, kannattaisi juosta ainakin ajallisesti pitkä yksi tai pari lenkkiä ennen varsinaista koitosta. Tämän muistamista vahvistamassa on nyt yksi musta pottuvarvas.
Seuraavaksi sama uusiksi Tampereen puolimarassa 25.9, mutta ehkä nyt oikeasti niillä pk-sykkeillä.
// ~ 126.5 kg
